Lokakuun kieli paljastaa suomalaisten sielun maiseman toivoa ja tarinoita lokan keskeltä
Lokakuu on suomalaiselle vähän kuin hiljainen välisoitto – se hetki, kun kesän viimeiset säteet ovat hiipuneet ja pimeys alkaa vallata maiseman. Valo katoaa, mutta samalla jokin tuttu ja lohdullinen asettuu paikoilleen. Kotimaisten kielten keskuksen (Kotus) artikkeli *“Lokakuu on toivoa täynnä”* (3.10.2025) muistuttaa, että vaikka lokakuu tunnetaan loskasta ja likaisista kengistä, siihen kätkeytyy myös paljon kielellistä kauneutta ja merkityksiä, jotka ulottuvat vuosisatojen taakse.
Loka – maan ja mielen sana
Jo pelkkä sana loka kertoo tarinaa. Se on yhtä aikaa hyvin konkreettinen ja syvästi vertauskuvallinen. *Kielitoimiston sanakirjan* mukaan loka tarkoittaa kuraa ja rapaa, mutta myös häpeää ja maineen tahrimista. Jokainen meistä tuntee lauseen: *“Nimi vedetään lokaan.”*
Kotus-blogissa kielen tutkija Pirkko Kuutti on kuvannut, että lokassa on aina jotain raskasta ja kosteaa – ei vettä eikä maata, vaan jotakin siltä väliltä. Ajan myötä sanasta on tullut myös moraalinen symboli: “synnin loka” ja “maailman loka” esiintyivät usein vanhoissa uskonnollisissa teksteissä, joissa henkinen puhtaus punnittiin metaforisesti pesuveden ja mudan kautta.
Jo varhaisessa kirjasuomessa esiintyi muoto loalla, joka tarkoitti saastaa tai ulostetta. Vuonna 1732 ilmestyneessä *Paradisin Yrti-Tarhassa* puhuttiin “haisevasta locasta” – ilmaisusta, joka kertoo, kuinka voimakkaana likaisuuden ja moraalisen rappion yhteys nähtiin menneessä ajassa. Kielen tutkija Elina Heikkilä muistuttaa, että tuolloin “synnin loka” oli hengellisissä teksteissä yhtä elävä kielikuva kuin nykyään “lokakampanja” on politiikassa.
Miksi juuri lokakuu?
Kuukauden nimi lokakuu on yksi suomen vanhimmista. Se löytyy jo *Mikael Agricolan rukouskirjasta* vuodelta 1544. Kotuksen tutkija Kirsti Aapala kertoo, että sanan *loka* alkuperä on osittain hämärän peitossa, vaikka sen yhteys kosteuteen ja maanpeittävään mutaan on selvä. Onhan juuri lokakuu se aika vuodesta, jolloin maa on märkä ja ruska muuttuu harmaaksi.
Toisin kuin monissa Euroopan kielissä, joissa kuukausien nimet juontuvat latinan numeroista – lokakuun kohdalla esimerkiksi *octo*, “kahdeksan” – suomalaiset keksivät nimet omasta arjesta käsin. Toukokuu, heinäkuu, lokakuu… Ne eivät ole kalenterin numeroita, vaan vuoden kierron työvaiheita ja säätunnelmia. Kun muualla juhlitaan viinikuu (*Weinmonat*), suomalainen näkee edessään savisen pihan ja märän pellon. *Lokakuu* on kirjaimellisesti sitä, miltä maa näyttää.
Loka nykypäivän kielessä – maineen ja median mutaa
Nykyään loka elää ennen kaikkea kielikuvissa. Puhumme lokakampanjoista, lokamediasta ja siitä, miten jonkun maine vedetään lokaan. Sana on siirtynyt fyysisestä maailmasta henkisen ja digitaalisen tason kuvaksi – erityisesti some-maailmassa, jossa kielellinen “loka” leviää nopeasti ja tahra jää näkyviin.
Silti loka ei ole pelkkä negatiivinen termi. Siihen on tarttunut myös leikillisyyttä. Me puhumme *lokaviikosta* tarkoittaessamme harmaata, uuvuttavaa työviikkoa, tai *lokasäästä*, joka on jo arkinen osa syksyn selityksiä. Näissä sanonnoissa on ripaus itseironiaa – samaa huumoria, jolla suomalaiset selviävät marraskuun kynnyksellä.
Kielenrakentelijan aarre: loka ja sen muunnelmat
Sanapeli-intoilijat, esimerkiksi Sanuli-fanit, tietävät että *loka* on täydellinen nelikirjaiminen helmi. Siitä versoo monia uusia muotoja:
- lokainen – kuvaa jotain konkreettisesti likaista
- lokaantua – tarkoittaa likaantumista, mutta myös maineen tahriutumista
- ja vaikka lokero kuulostaa samalta, se johdannainen elää jo ihan omaa elämäänsä
Kielen tutkijoita kiinnostaa juuri tämä muuntelupotentiaali – miten pienikin äänteen tai kirjaimen muutos luo uusia merkityksiä. *Loka → loma* tai *loka → tola* – yhtäkkiä sana menettää mudan ja saa aivan toisen sävyn.
Lika, valo ja toivo
Loka on monelle pimeyden symboli, mutta siinä on myös jotakin toivorikasta. Kun loka peittää maan, se valmistaa sitä talveen ja uuteen alkuun. Saman voi ajatella koskevan meitä itseämme: joskus on kuljettava läpi harmaan ja likaisen vaiheen ennen kuin valo palaa.
Kielellisesti loka muistuttaa, että myös karut ja rosoiset sanat voivat olla kauniita. Ne kertovat siitä, missä elämme – maassa, jossa muta kuuluu vuodenkiertoon ja jossa toivo syntyy usein juuri harmaan keskeltä.
Kotus kiteytti sen hyvin: lokakuu on toivoa täynnä. Ja ehkä juuri siksi suomalainen osaa nähdä kauneutta myös siinä, kun sade hakkaa ikkunaa ja tie on täynnä kuraa. Se on elämän ja kielen yhteinen tarina – hieman likaista, mutta täynnä merkitystä.