Kielimies Urho Kekkonen – Presidentin huumori, sanavoima ja sukunimen kiehtova historia
Urho Kaleva Kekkonen – monille suomalaisille hän on ennen kaikkea mies, joka johti maata presidenttinä yli neljännesvuosisadan. Mutta Kekkonen ei ollut vain poliitikko kylmine päätöksineen ja painavine puheineen. Hän oli myös sanankäyttäjä, jonka tyyli oli yhtä aikaa terävä, omaperäinen ja joskus hurmaavan kansanomainen. Kekkosesta tuli eräänlainen kielipelin mestari – mies, joka osasi tehdä sanoilla enemmän kuin vain selittää politiikkaa.
Kotimaisten kielten keskuksen aineistojen perusteella on selvää, että Kekkosen kielen kautta voi kurkistaa sekä hänen omaan taustaansa että hänen tapaansa käyttää sanoja vallan ja viestinnän välineenä.
Nimi, joka kantaa historian kaikuja
Kekkonen. Kuulostaa tutulta, mutta mistä se oikein tulee?
Sukunimi on lähtöisin Itä-Suomesta, talonpoikaissuvuista. Varhaisimmat merkinnät löytyvät jo 1500-luvulta Etelä-Savosta, ja siitä suku on levittäytynyt ympäri Savoa ja aina Pohjois-Karjalaan, Kainuuseen ja Pohjois-Pohjanmaalle.
Mikä sitten on nimen alkuperä? Tutkijat eivät ole täysin yksimielisiä. Yksi selitys on leikillinen liikanimi Kekkapää – ”kenopää”. Ehkä joku esi-isä sai nimen ulkonäkönsä tai luonteenpiirteensä vuoksi. Ei mitenkään epätavallista: monet suomalaiset sukunimet ovat syntyneet juuri tuollaisista piikittelevistä tai hyväntahtoisista lisänimistä.
Toinen vaihtoehto liittyy sanaan keko – se tuttu suippomainen kasa viljaa tai heiniä, jonka moni vielä maaseudulla lapsuutensa viettänyt muistaa. Siitä juontuu myös murteissa tunnettu sana kekkonen, jolla tarkoitettiin juuri tällaisia kasoja. Yhtäkkiä sukunimi saa maaseudun ja arjen kaiun: savun, heinän ja peltojen.
Kielen taituri presidentin valtaistuimella
Jos Kekkonen olisi ollut vain valtionpäämies, hän olisi yksi presidentin muotokuvista muiden joukossa. Mutta hän erottui: hänen puheensa ja tekstinsä veivät kielenkäytön osaksi politiikan teatteria.
Hän saattoi olla purevan sarkastinen, suorastaan ilkeä kynältään, ja toisaalta runollinen ja lämmin. Kielentutkija Lauri Hakulinen kuvaili, että Kekkosen kieli osasi aina asettua ytimeen – se tarkensi asiat tiukasti, mutta uskalsi myös keventää huumorilla.
Ja totta on: kuka voisi unohtaa hänen kuuluisimmat letkauksensa, ”myllykirjeiden” terävyydet tai sanaparin, josta on tullut osa poliittista sanastoa tähän päivään asti? Silti hänen teksteistään löytyi myös arkisia kielikuvia, joissa valtio ja talous näyttäytyivät elävästi: kuin vene, joka kulkee inflaation kuohussa, tai elinkeinoelämä, joka joudutaan vetämään kuiville.
Huumori – taito ottaa ja pitää valta
Kekkonen käytti huumoria kuin veistä, mutta se ei ollut pelkkä isku. Se oli myös hymy, jolla vaikeita asioita pehmennettiin. Hän onnistui tasapainottamaan vallan kielen ja kansan kielen – pysymään johtajana, mutta samalla näyttämään, että hän puhui tuttua murretta ja käytti samaa sananparsien rytmiä kuin kuka tahansa suomalainen tuvassaan.
Hänen kielensä sai aikaan sen, että ihmiset saattoivat tunnistaa hänestä jotain tuttua, vaikka hän hallitsi etäiseltä tuntuneita valtarakenteita.
Mitä tästä voi oppia – jopa sanapelaaja
Ehkä yllättäen Kekkosen kielestä on opittavaa myös kielipeleihin. Hänen ajatuksensa ja sanankäyttönsä tuovat mieleen muutaman opin:
- Sanaperheet ovat aarteita. Yksi perussana voi synnyttää lukuisia johdoksia – kuten *keko* → *kekkonen* → *kekomainen*.
- Murresanat elävät. Ne voivat yllättää sekä poliittisessa puheessa että nykypäivän sanapeleissä.
- Lyhyys on voimaa. Kekkonen tiesi, miten muutama napakka sana voi jäädä elämään vuosikymmeniksi.
Kielellinen perintö
Urho Kekkonen oli presidentti, mutta hän oli myös tarinankertoja, sananjärjestelijä ja ajoittain suorastaan kielellä leikkijä. Hänen kielensä oli monella tapaa suomalaisuuden peili – se ammensi maaseudusta, murteista ja kansanperinteestä, mutta toimi yhtä lailla rankkojen poliittisten kamppailujen välineenä.
Ja vaikka hänen aikansa politiikassa on jäänyt taakse, hänen kielensä elää. Se kuuluu vanhoissa sanonnoissa, huumorissa ja niissä arkisissa sanoissa, joista suomalainen kirjallisuus, politiikka ja jopa sanapelit yhä löytävät voimaa.
Mitä sinä ajattelet Kekkosen kielestä?
Oletko itse törmännyt johonkin vanhaan tai murteelliseen sanaan, joka sai hymyilemään – vähän samaan tapaan kuin ”kekkonen” aikoinaan murresanakirjassa?